Takana viisi kesää siirtolapuutarhurina ja tästä tiedän, että olen päässyt pihanhoidosta jyvälle

 

Takanani on nyt viisi kesää siirtolapuutarhurina ja neljä talvea tiedonhankintaa puutarhanhoidosta.  Aloitin nollasta, ja nyt alkaa vähitellen tuntua, että olen pääsemässä asioista jyvälle. Kokeneisiin harrastajiin verrattuna olen tietysti vielä lähtökuopissa, ja ammattilaisista en nyt puhu mitään. Mutta jotakin jo osaan minäkin. Tästä olen sen huomannut:

1.  En tarvitse ketään kertomaan, mitä tässä kuussa pitää tehdä

Aiempina vuosina katselin silmät tapilla Pihailo-puutarhuri Lea Raudan kuukausittaisia Puutarhavuosi-verkkoliveistuntoja, joissa hän näytti omalla pihallaan, mitä kulloinkin kannattaa tehdä ja miksi. Ohjeistus oli aina ajankohtaista ja tosi hyödyllistä. Mutta arvatkaas mitä.

Tänä kesänä en ehtinyt paikalle yhteenkään striimaukseen enkä edes katsonut tallenteita jälkeenpäin. En ehtinyt, koska oli kiire puutarhan ja kasvimaan töihin. Tiesin jo itse, mitä pihallani kannattaa tehdä. Olen myös tehnyt työt niin monta kertaa, etten tarvitse ohjeita entiseen tapaan. Kasveista oppii ajan myötä näkemään, ovatko ne jotakin vailla ja milloin ne voivat hyvin. Ei tarvitse katsoa kalenterista.

Pidin aikaisemmin isona puutteena sitä, ettei siirtolapuutarhahdistyksemme juurikaan järjestä tietopuolista ohjelmaa. Olisin juossut into piukassa paikalle vaikkapa Kysy puutarhurilta -iltaan, jossa joku kokenut siirtolapuutarhuri tai paikalle raahattu ammatti-ihminen olisi vastannut meidän aloittelijoiden puutarhan ja kasvimaan hoitoa koskeviin kysymyksiin. Nyt alan ymmärtää, miksei sellaista ole pidetty.

Luulenpa, että konkareille kaikki on selvää kuin pläkki eivätkä he enää muista, miten polttava aloittelijoiden tiedontarve on. Jos ihmisellä on vuosikymmeniä sitten perustettu valmis piha, ei hän itse kaipaa tietoa siitä, miten puu tai pensas kannattaa istuttaa tai milloin ja miten vadelmat leikataan tai sidotaan. Eikä hän ymmärrä, miten paljon osaa ja kuinka paljon iloa molemmat osapuolet saisivat tiedon jakamisesta.

Saatan olla matkalla samaan tilanteeseen.

 

Daalia Gold Crown, taustalla leijonankitoja Madame Butterfly Bronze.

2. Saatan väittää vakavalla naamalla, etten tee kukkieni eteen mitään erityistä

Asioiden nimet kiinnostavat minua ja haluaisin oppia tuntemaan esimerkiksi Peltolan kaikki pionit nimeltä. Mutta kun kysyin jonkun ihanan kukan nimeä, puutarhuri ei välttämättä tiennyt tai muistanut sitä. Häntä kiinnostaa kukassa kenties väri tai tunnelma, ei niinkään nimi. Ja kun kysyin hoitoniksejä, kaikki väittivät aina, etteivät hoida kukkiaan mitenkään. Kihisin harmista, mutta eipä aikaakaan...

Saatan nykyään väittää jotakin tuollaista itsekin. Silmät kirkkaina selitin jo viime vuonna, etten yhtään ymmärrä, minkä takia daaliani kukkivat niin komeasti. Oikeasti voisin pitää asiasta kahden tunnin esitelmän, mutta juuri siksi on helpompaa sanoa, etten tee mitään erityistä. Niksejä on niin paljon, ja toisaalta daaliaharrastajille ne ovat kaikki itsestäänselvyyksiä, eivät erityistä. Lisäksi tuntuisi hullulta selittää satunnaiselle ohikulkijalle asioita sillä pakkomielteisen yksityiskohtaisella tasolla, jolla niitä oikeasti mietin.

Minähän olen pohtinut esimerkiksi, mihin ilmansuuntaan puun tukikeppi kannattaa juntata. Jos tuulee useimmiten lännestä, pitäisikö sen olla puun länsipuolella vai ehkä pohjoisessa. En ole kuullut kenenkään muun pohtivan tällaista. Jos minulla on Peltolassa joku sielunsisko tai -veli, tule ihmeessä ensi kesänä notkumaan Palasen portille, niin voidaan pohtia tätä ja muita asioita yhdessä.

Kirvat söivät osan pihajasmikkeen oksista karrelle.

3. En hötkyile, kun näen toukan tai vioittuneen kasvin lehden

Puutarha-aiheiset keskustelupalstat ovat täynnä aloituksia, joissa kysytään, mikä tämä kasviani maisteleva toukka, etana tai ötökkä on ja miten pääsisin siitä eroon. Toisessa tyypillisessä aloituksessa on kuva, jossa on vioittunut kasvin osa tai epämääräistä vihreää daalian juurakossa ja kysymys, pitääkö kasvi hävittää ja/tai vaihtaa kukkapenkin multa. Tuollaisia minäkin mietin vielä viisi vuotta sitten.

Enää en viitsi hötkyillä. Tuhkapensasaita on täynnä toukkia? Niinpä, aika ikävä näky tosiaan.  Suihkuttelen enimpiä kylmällä vedellä maahan lintujen ruuaksi, mutta tiedän, että kuukauden päästä harsopussit ovat joka tapauksessa kadonneet. Kirvoja tsinnian varressa? Ihan sama, kukka avautuu silti ja kohta kirvat ovat jo muualla. Käpristyneitä herukan lehtiä? Poimin lehdet kompostiin, jos viitsin. Yleensä en viitsi.

Jos puutarhassa ei olisi toukkia, etanoita ja muita ötököitä, sehän olisi kuollut. En halua sellaista. Yleensä ottaen minusta kuuluu asiaan, että joka kesä jokin kasvi ottaa muita enemmän osumaa esimerkiksi kirvoista. Olen vähitellen oppinut elämään sen kanssa.

Poimin kyllä mustaherukoista pullistuneet silmut, koska niiden sisältämät äkämäpunkit voivat koitua pensaan täystuhoksi. En myöskään yhtään tykkää siitä, että kirvat söivät pihajasmikkeeni koko viime kesän kasvun ja puoli pensasta kuivui pystyyn. Mutta kyllä se toipuu: syksyyn mennessä juurakko nosti useita elinvoimaisia uusia versoja.

Jos paniikki uhkaa iskeä, menen Facebookin Puutarhan parhaaksi -keskusteluryhmään ja haen esiin aihetta koskevat keskustelut. Melkein aina neuvona on: jäitä hattuun. Ryhmän on perustanut biologi Leena Luoto, ja sen säännöt kannustavat jakamaan tutkittua tietoa uskomusten sijasta. Jos tarjoaa mäntysuopaa ratkaisuksi ötökkäongelmaan, tulee nopeasti palautetuksi ruotuun.

Tunnustan, että viime toukokuun lopulla panikoin, kun huomasin, että melkein kaikki Palasen tulppaanit kärsivät harmaahomeesta eli tulppaanipoltteesta (tulip fire). Nostin vaurioituneiden tulppaanien sipulit ylös enkä istuttanut niiden paikalle tänä syksynä uusia. Se saattoi olla hätävarjelun liioittelua, koska tauti ei välttämättä ehtinyt multaan ja sipuleihin saakka. Ehkä tulevaisuudessa tästäkin asiasta tiedetään enemmän. Sama pätee daalioiden äkämätautiin, jonka leviämistä moni pelkää.

 Lue lisää: 2025 oli kaikkien aikojen tulppaanikevät, mutta se saattaa jäädä Villa Palasen viimeiseksi

Kun tämä kuva otettiin, pensasleikkuri odotti vielä käyttöönottoa.

4. Olen hankkinut akkukäyttöisen pensasleikkurin

Olin pitkään sitä mieltä, että kasvimaan reunojen siistiminen sujuu parhaiten sirpillä. Pensasaitojen leikkaamisessa ainoa väline, jota edes harkitsin, olivat perinteiset pensassakset. Käsityönä leikatessa aidan muotoa ehtii ajatella tarkasti ja melkein jokainen oksa tulee leikatuksi yksilöllisesti. Tällainen työ on nautinto. Pidän myös perinteisten työkalujen äänettömyydestä. Kuuluu vain kevyitä suhahduksia, joten työ on mahdollista naapureita häiritsemättä vaikka sunnuntaina kirkonmenojen aikaan.

Sirpitsemisen työasento on kuitenkin pitkän päälle hankala jännevaurioiselle, ja sirpin tylsyessä työ jää helposti tekemättä. Aitojen leikkaaminen taas käy hauiksille. Hidasta hommaa riittää päivästä toiseen, kun leikattavana on taka- ja etuaidan lisäksi sivuaita.

Monilla naapureilla näytti olevan käytössä moottoroidut työvälineet, joita he heiluttelivat kevyen näköisesti. Laitteiden teho hiukan hirvitti, mutta päätin uskaltaa. Hankin viime keväänä akkutoimiset trimmerin ja pensasleikkurin.

Työ on koneilla niin tehokasta, että pystyin pitämään aidat, kasvimaan reunat ja pihan katvealueet selvästi entistä siistimpinä. Leikkasin jopa yhden pensaan sieväksi kupoliksi. 

Raskasta konetyökin silti on, ei suinkaan kevyttä. En jaksa pidellä kumpaakaan konetta työasennossa yhtäjaksoisesti edes sitä tuntia, joka on kevyimmän akun kesto. Pahimmin väsyvät oikean käden kämmenen pienet lihakset, jotka joutuvat venymään työskennellessä äärimmilleen. Laitteiden kahvat on nähtävästi mitoitettu miehille.

Akun poistaminen on samasta syystä todella vaikeaa. Kämmeneni ei ole tarpeeksi iso, että pystyisin puristamaan tehokkaasti akun molemmin puolin sijaitsevia painikkeita. Sormien nivelrikon ei tarvitse edetä kuin vähän, niin joudun luopumaan laitteiden käytöstä.

Varjopenkissä kaikki kasvit ovat jo täysikokoisia, joten rikkaruohoille ei jää juurikaan tilaa.

5. Minulla on yksi kukkapenkki, joka ei tarvitse jatkuvaa hoitoa

Kun katselin pientä, rehevää varjopenkkiäni syyskuussa, mieleeni juolahti, että ehkä siirtolapuutarhan pienessä pihassa ylipäätään ei ole kaikkien mielestä paljon mitään hoidettavaa. Kitkin tuon penkin keväällä, mutta sen jälkeen se ei tarvinnut mitään. En kastellut, en kitkenyt. Tämä penkki on Palasen ainoa, jossa ei enää ole pieniä taimia, vaan kaikki kasvit ovat täysikokoisia.

Muualla pihassa minulla oli tänäkin kesänä kesäkukkien lisäksi kymmenittän hiljattain istutettuja perennojen taimia sekä useita nuoria hedelmäpuita. Näitä kaikkia täytyy kastella ja kitkeä säännöllisesti, joten siirtolapuutarha on muistuttanut työleiriä. En tavoittele helppohoitoista pihaa vaan nautin siitä, että tekemistä on paljon. On silti vallankumouksellinen ajatus, että minullekin tulee ehkä joskus aikaa istua puutarhakeinussa.

Minulla ei ole pihalla yhtään pehmustettua tuolia, jossa voisin istua kipeillä pakaroillani pidempään kuin minuutin. Ei ole ollut tarvetta. Kaipa pitää ryhtyä etsimään puutarhakeinun paikkaa.