Villa Palanen

Ryhdyin kirjoittamaan postausta sormieni nivelrikosta, joka on jälleen ilmoittanut olemassaolostaan monen vuoden tauon jälkeen. Viimeksi kerroin siitä vuonna 2015. Silloiset ongelmat menivät ohi, kun pakaroiden jännevaivoja alettiin hoitaa tulehduskipulääkkeillä ja kortisonipistoksilla. Kipu tuli kuitenkin takaisin, ja tälläkin hetkellä sormiin sattuu, kun kirjoitan. Niveliä kuumottaa ja ne ovat kipeät. Kesken naputtelun huomasin aiheeni vaihtuneen. Olinkin ryhtynyt kirjoittamaan kivun mukanaan tuomasta elämänmuutoksesta, identiteettini vaihtumisesta ja tulevaisuudesta, joka minulla taas on. Huomasin siinä kirjoittaessani, miten paljon ajatteluni oli muuttunut viidessä vuodessa. Ei minusta ole tullut terve. Iskiashermoni ilmoittavat edelleen kärkkäästi kaikesta liiasta puuhailusta, mutta yritän olla kiinnittämättä siihen liikaa huomiota. Otan särkylääkettä, kun tarvitsee. Olen jo luopunut kaikesta erityisen kuormittavasta, ja nyt vain pyrin pelaamaan niillä korteilla, jotka jäivät jä...

 J oskus on vaikea ymmärtää, mitä haluaa. Jos minulta olisi vuosi sitten kysytty, onko oma puutarha suurin toiveeni, olisin kieltänyt jyrkästi. En ollut ikinä harkinnut sellaisen hankkimista, eikä oma piha ole näytellyt pienintäkään roolia elämäni suurissa ratkaisuissa, kuten asuinpaikan tai asumismuodon valinnassa. Paitsi käänteisesti: en missään tapauksessa ole halunnut asua omakotitalossa. Ei, ei, ja vielä kerran ei. Ja sitten yhtäkkiä viime joulukuussa dominopalikat alkoivat vyöryä uuteen suuntaan. Palapelin tutut palaset järjestyivät kuin taikaiskusta uudestaan muodostaen uuden kuvion. Ymmärsin, että puolisoni oli oikeassa: oma puutarha tuottaisi minulle suurta onnea. Olin tietämättäni ollut matkalla kukkapuutarhaan jo pidempään. Tällaisin askelin: 1. Olen harjoitellut kukkien kasvattamista jo vuosien ajan. Nuorena aikuisena en saanut huonekasveja pysymään hengissä, mutta parvekekukkia olen hoivannut huolellisesti siitä asti, kun minulla on parveke ollut...